En soittanut enää päivystykseen uudenvuodenaattona. Tätä tulee sen verran runsaasti edelleen, eli taitaa olla selvä tapaus. Yllättävän vähäisillä fyysisillä kivuilla siis selvittiin.
Lauantaiaamun jälkeen en ole itkenyt kertaakaan. Päällimmäinen tunne on ollut helpotus, vaikka Facebookista entisten koulukavereiden vauvauutisia lueskellessa olenkin useita kertoja miettinyt "mitä jos".
Sen sijaan eilen bussimatkalla keskustasta vanhempieni luolta "mitä jos" vaihtui taas varsin pikaisesti helpotukseen. Kuuntelin kahden arviolta ikäiseni äidin vauvakeskusteluja ja soskun rahalla elämis -juttuja, jolloin tunsin tehneeni oikean ratkaisun.
Koulu loppuun seuraavan parin vuoden aikana (toivottavasti!), keväällä minulle täydelliseen työpaikkaan, ei soskun papereita eikä yöllistä imetyssirkusta.
Vaikka prosessi kesti ajassa mitattuna todella vähän aikaa, olen kuitenkin taas todistanut, ettei koskaan kannata sanoa tai ajatella "ei koskaan": haluan joskus lapsen. Olen myös oppinut, ettei mikään ole koskaan varmaa. Tätä tilannetta ei voi toivoa kenellekään, mutta ei varsinkaan kenellekään kaltaiselleni, joka on huolehtinut ehkäisystä kunnolla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti